Joku on joskus sanonut, että matka itseen on elämän mittainen. Tuohon voisi vielä lisätä, että se on myös mielenkiintoinen eikä aina erityisen mukava. Olen jo monta kertaa ehtinyt ihmetellä, miten nopeasti asiat ovat elämässäni muuttuneet, ja olen iloinnut jokaisesta itsestäni tekemästäni oivalluksesta. Vihdoinkin sain tuntea tietäväni, mitä elämältäni haluan ja oli jotenkin hirveän innostunut olo. Itseen tutustuminen uudelleen tuntui mahtavalta; ihan kuin olisi saanut uuden ystävän. Sitten eteen tulikin vähemmän mukavia puolia itsestä, jotka piti myös kohdata, ja matka muuttui taas asteen verran rankemmaksi.
Eilinen päivä oli kaikkine ajatuksineen ja oivalluksineen melko rankka. Sen lisäksi, että jouduin kohtaamaan kaikki ne rajoitukset ja pakkomielteet, jotka edelleen hallitsevat osittain syömistäni, jouduin myöntämään itselleni myös muita heikkouksiani. Vielä kun tajusin, että vanhat kuviot eivät oikein sovi yhteen uusien elämänasenteideni kanssa, tunsin roikkuvani melko avuttomana tyhjän päällä. En ollut koskaan aiemmin ajatellut, että näin suurten elämänmuutosten jälkeen joudun rakentamaan lähes koko elämäni uudelleen. Huomaan nykyään usein, että en oikein viihdy vanhojen kavereideni kanssa ja kaipaan hirveästi omaa rauhaani. En ollut kuitenkaan ajatellut, että olisin muuttunut niin paljon, että joudun etsimään ympärilleni ihan uusia ihmisiä, joiden seurassa voin olla oma itseni. Kieltämättä ehdin jo pelätä jääväni lopulta yksin, kun en oikein tiedä, mistä alkaisin elämääni rakentamaan.
Viime aikoina olen muutenkin ollut jostain syystä tyytymätön itseeni. Täydellisyydentavoitteluni taitaa nyt kostautua, kun en voikaan parantua hetkessä ja täydellisesti, vaan pitää kestää myös vastoinkäymiset ja oma keskeneräisyyteni. On myös pelottavaa, että osa minusta ei taida edes haluta päästä ulos anoreksian maailmasta. Huomaan usein ihailevani yltiölaihoja ihmisiä ja pidän itseäni välillä jo liian lihavani, mikä ei tietenkään ole totta. Nykyisin vain päivät, jolloin olisin tyytyväinen peilikuvaani, ovat melko harvassa. Tuntuu aivan kuin menettäisin monen vuoden kovan työn ja saavutukset parantuessani. Tätä minun on ollut todella vaikea myöntää ja hyväksyä. Syömishäiriö on toiminut suojanani ja pakopaikkanani niin pitkään, että ilman sitä elämältä tuntuu katoavan tietty varmuus ja turvallisuus. Pelkään vaatimusten kasvavan liian suuriksi parantuessani. Sitten en voi vedota enää syömishäiriöön, jos en joskus jaksakaan. En osaa antaa itselleni lupaa olla heikko tai elää elämääni omalla tavallani terveenäkin.
Vaikka viime aikoina ajatukseni ovatkin olleet hieman synkempiä ja polkuni on muuttunut kivisemmäksi, en kuitenkaan ole kääntymässä takaisin. Pohjimmiltani tiedän, että myös omien huonojen puolien näkeminen ja hyväksyminen on todelaa tärkeää. Ja ehkä nyt on se hetki, jolloin voin päästää kaikki vuosien aikana sisääni kasaamani tunteet ulos ja itkeä kun itkettää ja nauraa kun naurattaa. Huomasin eilen kauhukseni, miten vähän olen elämäni aikana näyttänyt tunteitani; varsinkin viimeisten neljän vuoden aikana, jolloin niitä luulisi olleen pinnalla vielä normaalia enemmän. Välillä tuntuu siltä, että en enää osaa nauraa tai itkeä. Nyt alan kuitenkin uskoa siihen, että kaikki lihassärkyni ja hengitysvaikeutenikin johtuvat enemmän tai vähemmän juuri sisääni patoamistani tunteista, jotka ovat varastoituneet kehooni, kun en ole päästänyt niitä ulos. Osa vapautumista taitaa siis olla noidenkin tunteiden kohtaaminen ja oppiminen taas elämään avoimesti ja rehellisenä omille tunteilleen.
